Markus Tuormaa

Tiellä

Lauri Anttilan teokseen Hommage à Holmberg (1986) sisältyy kahdeksan valokuvan sarja maantien pintaa vasten kuvatusta kellosta eri kellonaikoineen. Teosta taustoittavassa kirjoituksessaan Anttila kertoo kuvanneensa Ruovesi-Kuru maantien kolmen kilometrin välein ja ajaneensa matkan polkupyörällä (Anttila 1986, 35). Kuvissa tien pinnan maaperä vaihtelee jonkin verran, samoin pintaan lankeava valo. Kuvasarjan kautta voikin eläytyä pyöräilemisen kokemukseen metsäisen seudun läpi kulkevalla maantiellä, soran tuntuun renkaan alla ja valoisuuden vaihteluun ympäröivän metsän peitteisyyden tai taivaan pilvisyyden mukaan. Voipa sen kautta laskea taiteilijan etenemisnopeudenkin, joka paljastuu varsin verkkaiseksi.

Hanna Johansson ja Tarja Knuuttila laajentavat kuvasarjan tulkintaa: ”[M]aantiellä kuvatut kellot eivät viittaa vain laskennalliseen aikaan vaan myös symboliseen matkantekoon ja ajan kulumiseen: sanalla sanoen tradition muodostamiseen. […] Anttilan teos näyttäytyy vastuunottona, joka on lastattu tradition kuljettamilla merkityksillä viedäkseen niitä eteenpäin, kohti uusia merkityksiä ja vastauksia” (Johansson & Knuuttila 2008, 70–71).

Myös omat teokseni Kivihiilitie ja Kivihiilipiirros (2012–2014) perustuvat polkupyörällä tehtyyn matkaan. Pyöräilin Virossa pitkin rautatiekäytöstä hylättyä ratapenkkaa, jolta oli poistettu kiskot. Katsellessani pyörän renkaisiin painuvaa ratapenkan pintaa ymmärsin matkaavani juurikin tuossa samassa Johanssonin ja Knuuttilan mainitsemassa traditiossa.

Oli kyse jonkinlaisesta oppimastani maiseman ymmärtämisen kielestä. Opettajikseni mainitsenkin videoteoksessani Werner Holmbergin ja Lauri Anttilan. Vaikka kysymykset, joihin etsin vastauksia, olivat tosin toisia kuin Holmbergilla hänen maalatessaan hämäläisiä tiemaisemiaan tai Anttilalla hänen tehdessään Hommage à Holmberg -teostaan, meillä kuitenkin oli yhteinen taiteellinen kieli.

Pyöräillessäni ratapenkan lukuisia viivasuoria osuuksia ihailin ratapenkan pintaan heittyviä puiden varjoja ja ympäröivää metsää, mutta tunsin myös ruumiini väsyvän. Pohdin, miten teollinen rakenne rautatie ja sen luoma maisemakuva olisi koettavissa lihasvoimin. Koin erillisyydentunnetta suhteessa ympäröivään metsään. Etenkin tämä tuli esille siinä, että sopivaa telttapaikka oli vaikea löytää: ratapenkan suora viiva ja ympäröivästä metsästä poikkeava maa-aines estivät metsän havainnoimisen tavalla, joka mahdollistaisi sopivan lepopaikan löytämisen.

Tässä kirjoituksessani tuon esille muutamia Holmbergin ja Anttilan edustamasta traditiosta ratapenkalla pyöräillessäni esiin nousseita ajatuksia maisemassa kulkemisesta ja metsän kokemisesta.

Suoran viivan suhdetta maisemaan rautatien luoman maisemakokemuksen kannalta käsittelee Wolfgang Schievelbusch kirjassaan Junamatkan historia. Toisaalta suoran viivan mukaan kävelemisellä on oma kuvataiteellinen ja kirjallinen historiansa, josta olen saanut oppia Lauri Anttilalta. Näin pystyin ymmärtämään kokemustani suoraa viivaa pitkin pyöräilystä kahdestakin teoreettisesta näkökulmasta käsin.

Lauri Anttilan luennoilta Kuvataideakatemiassa muistan ajatuksen siitä, että suoraa viivaa pitkin kävelemällä voi löytää paikoille, joille ei muuten päätyisi. Tässä mielessä suoran viivan mukaan kulkeminen luo sellaisen kokemuksen maisemasta, jota ei maaston muotoja seurailevia polkuja tai teitä pitkin kulkemalla voi saavuttaa.

Suoran viivan kävelijöitä on sekä kirjailijoissa että kuvataiteilijoissa. Kirjoituksessaan Erlangenin hunajaa Anttila mainitsee suoran viivan kävelijöiden aloittajaksi Hilaire Bellocin (Anttila, Lauri 1989 (1987), 114). Anttila kertoo myös omakohtaisesta suoran viivan kävelemisestä. Vuorenrinnettä noustessaan hänen kulkemansa suora viiva nousee 40 asteen kulmassa (Anttila, Lauri 1989 (1987), 112).

Rautatien suora viiva on siinä mielessä tällaisesta suoraan kävellystä viivasta poikkeava, että ratapenkka ei näytä suoralta ainoastaan kartalta katsottuna, vaan se tehdään maaleikkauksin myös vaakasuunnassa suoraksi. Schievelbuschin mukaan tällainen maisemaa leikkaava suora viiva merkitsee vieraantumista ympäröivästä elollisesta luonnosta (Schievelbusch 1996, 25). Kirjoittaessaan rautatien vaikutuksesta maiseman kokemiseen Schievelbusch toteaa: ”Maiseman halki syöksyvän junan nopeus ja suoraviivaisuus tuhosivat matkustajan ja ympäröivän tilan välisen läheisen suhteen” (Schievelbusch 1996, 50).

Etenkin maiseman etualaa on liikkuvasta junasta mahdoton havaita ja juuri etuala sitoo havaitsijan maisemaansa (Schievelbusch 1996, 59). Toisaalta Schievelbuschin mukaan rautatie loi myös uuden maiseman havainnointitavan: ”Rautatie sai maiseman tanssimaan. Rautatien nopeus, joka pienensi tilan, toi peräkkäisenä jonona esiin alunperin varsin erilaisia maisemia” (Schievelbusch 1996, 56).

Ratapenkalla pyöräillessäni pohdin paikkoja, joihin jouduin. Pysähdyttyäni eräälle paikalle päädyin toteamaan: ”Viivasuoran ratalinjan sattumanvaraisuus toi minut tähän.” Suoran viivan ymmärtäminen sattumanvaraisuutena oli synteesi rautatien teoriasta ja Lauri Anttilalta saamistani opeista.

Metsä ympärilläni oli omalla tavallaan saavuttamaton, sillä suora viiva, ympäröivää maastoa korkeammaksi rakennettuna penkkana erotti minut metsän konkreetti-suudesta. Siitä huolimatta tein havaintoja metsästä. Myös näiden havaintojeni tulkinnoissa Lauri Anttila tuntui vaikuttavan taustalla – ehkä kuitenkin teorian sijaan enemmänkin hänen taiteensa sellaisenaan, kuvien kautta ymmärrettynä.

Tien pinnassa metsä näkyi puiden varjoina, jotka tulkitsin metsän kuvaksi. Se oli hyvin selkeästi tradition kautta opittu tulkinta. Werner Holmbergin Postitie Hämeessä -maalauksessa merkittävä osa metsän kuvailua näkyy juuri varjoina tien pinnassa. Lauri Anttila esittää puun varjon Hommage à Holmberg teoksessaan kokoamalla sen viidestä valokuvasta. Valokuvattu varjo näyttäisi yltävän tien laidasta laitaan aivan kuten Postitie Hämeessä maalauksen etualallekin osuva puun varjo. Kummassakaan tapauksessa itse varjon heittänyt puu ei näy teoksessa.

Kulkiessani pitkin ratapenkkaa tällainen metsän näyttäytyminen pelkkinä kuvina tien pinnassa merkitsi metsän poissaoloa ja kuitenkin juuri metsän halusin löytää.

Erään kerran poikkean sivupolulle, mutta huomaan polun olevan hakkuun jäljiltä katkottujen oksien peittämä. Mieleeni tulee Anttilan teossarja Vaalenneet (1983), jossa taiteilija on korostanut hakkuualueelle jääneitä oksia maalaamalla joitakin niistä valkoisiksi. Oksat ovat kuin vaalenneita metsän luita.

Kivihiilitie-videoteoksessani etsin ulospääsyä tiestä, ratapenkasta ja metsän kuvista. Muistiinpanojeni mukaan löysin hirven jäljen. Sorkan painuessa ratapenkkaan oli penkan geometria samalla hiukan sortunut. Itsekin löydän lopulta metsän astumalla alas ratapenkalta ja sytyttämällä nuotion, leiriytymällä.

Mutta mitä olisi metsän kokemus, jos seuraisikin hirveä? Erään vastauksen antaa Lauri Anttilan Hirven polku -kuvasarja (1993), josta taiteilija kertoo: ”Seurasin hirven jälkiä, (hirven) polkua, kuvasin sitä niin pitkälle kuin jälkiä riitti. […] ...selvästi tunsin, miltä hirvestä tuntuu, tunsin myös ikään kuin hirven hajun, aivan tuoreita jälkiä kaikkialla” (Anttila 2010).

Näen kuvasarjan välittömänä metsässä kävelemisen rytminä läpi suon, heinikkoisen aukion, nuorten kuusten tiheikön ja vanhan metsän. Kuvat eivät näytä tavanomaisessa mielessä sommitelluilta metsäkuvilta, vaan niihin tuntuu sisältyvän jokin toinen, tavanomaista syvempi metsäisyys.

Tulkitsin suoran viivan kulkevan sattumanvaraisesti läpi metsän. Hirven polku sen sijaan kulkee läpi metsän sen jokaisen mättään, heinätupsun, havuoksan, maassa makaavan lieon ja luikertavan juuren huomioiden.

Kirjallisuus:

Anttila, Lauri 1986. ”Tie ja maisema” teoksessa Kuuntelua, Taidemaalariliitto. Anttila, Lauri 1989 (1984). ”Matkakuvia maasta” teoksessa Anttila Lauri 1989 Ajatus ja havainto (valikoinut ja toimittanut Timo Valjakka). Kuvataideakatemia, Helsinki. Anttila, Lauri 1989 (1987). ”Erlangenin hunajaa” teoksessa Anttila Lauri 1989 Ajatus ja havainto (valikoinut ja toimittanut Timo Valjakka). Kuvataideakatemia, Helsinki. Anttila, Lauri 2010. Metsäpolkuja. Galleria AMA (näyttelyjulkaisu). Johansson, Hanna & Knuuttila, Tarja 2008. ”Mitä vitriinissä oikein tapahtuu?
Hommage à Holmberg tieteellisen ja taiteellisen representaation jäljillä” teoksessa Johansson, Hanna (toim.) Hommage à Lauri Anttila, Kuvataideakatemia, Helsinki. Schievelbusch, Wolfgang 1996. Junamatkan historia. (suom. Heinämäki, Margit) Vastapaino, Tampere.

Kuva: Marjus Tuormaa, Kivihiilitie, 2012–2014, videoteos, 25 min. Käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, leikkaus ja puheääni Markus Tuormaa, äänisuunnittelu Veli Granö, käsikirjoitusavustaja Henna Laininen, värimäärittely Ewa Gorzna. Taideteosvalokuvat Kansallisgalleria / Jukka Romu ja Hannu Aaltonen, Bukowskis. Videolla esiintyvät taideteokset: Werner Holmberg, Postitie Hämeessä, 1860; Lauri Anttila, kuva sarjasta Vaalenneet, 1983; Alexander Lauréus, Nuotiolla; Alexander Lauréus, Lappalaisia nuotiolla, 1813. Kiitos Koneen säätiö, Kuvataideakatemia.